Valitusta hiihtoladulla ja Italian auringon alla

Lunta Colosseumilla - aivan liian kylmää!
Latukoneen juuri vetämä jäisenliukas latu, 7 asteen pakkanen, tuuleton, kirpakka ilma, jonka kruunaa valkoiseksi huurtunut metsämaisema. Mitä muuta hiihtäjä tarvitsee kokeakseen täydellisen liikuntaelämyksen? Minä en ainakaan tänään kaivannut, kun päästelin ikionnellisena menemään kymmenen vuotta vanhoilla voiteettomilla halpissuksillani.

Ylläni oli raskausajan peruja oleva jättisuuri toppatakki, kaulassa äidin neuloma käytössä kulunut villahuivi ja päässäni lappilaisen eukon korvaläppähattua muistuttava myssy. Superteknisten varusteidensa kanssa kiitävien himohiihtäjien silmissä näytin takuulla pahimman luokan sohvaperunalta tai ylipainoiselta mummelilta, joka on talven kunniaksi lähtenyt sunnuntailenkille latuja tukkimaan - vaikka lykinkin eteenpäin niin kovaa, kuin puhkikuluneilla suksillani pääsin. 

Mutta väliäkö sillä. Parasta oli liikunnan ilo, tunne kun suksi kiitää ladulla ja pakkasen puraisut poskilla. Jokusen hiihtäjän ohitin sentään minäkin, ja monen vastaantulijan kanssa vaihdoimme iloiset hymyt - en sittenkään tainnut olla ainoa, joka koki olevansa tosissaan sivakoivien ohittajien tiellä. Tuntuma muutenkin on, että hiihtäjät ovat keskimäärin todella hyväntuulista porukkaa, kun vertaa vaikkapa juoksijoihin, niin monen kasvoilla näyttää olevan iloinen ilme hiihtäessään.

Poikkeuksiakin tietysti löytyy. Omalle kohdalle sellainen sattui lenkin lopulla kotinurkilla, ja onneksi vasta siinä vaiheessa. Meinasi nimittäin koko lenkin iloinen tunnelma lässähtää siihen paikkaan:

Jo hyvän aikaa olin huomannut, että takaani lähestyi verenmaku suussa eteenpäin höyryävä himohiihtäjä. Sen kuuli sauvojen vihaisesta tikutuksesta, suksien suhinan supervauhdikkaasta tahdista ja päättäväisestä puuskutuksesta. Nopeasti hän minut pian ohittikin, mutta tuskin oli päässyt edelle, kun jo pysähtyi tienristeykseen keskelle latua. "Mihin tämä latu oikein vie vai tähänkö se loppuu?" hän kysyä töksäytti sellaisella äänensävyllä, että ikään kuin olisi ollut minun vikani, että latu katkesi siinä kohtaa hetkeksi kävelytien takia. Kerroin, että Pitäjänmäkeen ja pururadalle, ja hän alkoi kovaan ääneen päivitellä, kuinka aikaisempina vuosina latu oli kyllä vienyt ihan toiseen suuntaan ja kuinka latuja ylipäätään oli aivan liian vähän. Ja niin kauheassa kunnossakin ovat kaikki tyynni, ihan hirveää ja huokaukset ja päänpudistukset päälle. Kylmäkin vielä tässä pakkasessa tulee, kun joutuu pysähtelemään, riisumaan suksia ja etsimään tietä.

Toivotin leppoisaa lenkkiä ja jatkoin omaa matkaani töpötellen hiekoitetun tieosuuden yli. Parhaat päivänsä nähneiden suksien omistamisen etuoikeuksiin kuuluu, että niin voi huoletta tehdä.

En tiedä, löysikö nainen lopulta Pirkkolaan ja Paloheinään paremmille hiihtoladuille, mutta melkein toivon ettei.  Meillä on Helsingissä ollut hiihtokelit jo joulukuun alusta lähtien lukuunottamatta vuodenvaihteen tienoon muutamaa loskapäivää. Viime vuonna tähän aikaan vasta odottelimme ensilunta. Latuja vedetään sankkojenkin lumisateiden jälkeen ihmeen nopeasti ottaen huomioon, että kuljettajia varmasti tarvitaan muuallakin kuin latukoneiden ratissa. Reilun viikon takainen vesisadeputki, sitä seurannut kaiken kovettava pakkanen ja muutaman sentin lumikerros päällä ei todellakaan ole ihanteellinen tilanne täydellisten latujen vetämiseen parhaallakaan latukoneella.

Jos eivät nämä olosuhteet kelpaa, niin sopii sitten vaikka pysyä kotona tai ajaa autolla suoraan Paloheinän latujen viereen, ettei tarvitse hortoilla eksyksissä kakkosluokan lähiöladuilla kaiken maailman sunnuntaihiihtäjien hidastaessa menoa. Varmasti on hankalaa sekin, että jokaisen kävelytien kohdalla, olkoon hiekoitettu tai ei, joutuu riisumaan sukset ja hyppäämään pois ladulta, jos siinä näkyy vähäinenkin määrä maa-ainesta tai muuta roskaa. Toivon todella, ettei oma hiihtoharrastukseni saa koskaan noin totisia sävyjä, sillä siitä olisi kaikenlainen iloisuus ja liikunnan riemu kaukana.

Episodi palautti mieleen sen, että me suomalaiset olemme kyllä valittamisen mestareita - myös ja etenkin, kun säästä on kyse. Tiedetäänhän se, että ensin on mustaa ja synkkää, eikä jaksettaisi odottaa, että tulee lunta. Kun lumi sitten sataa, sitä tuleekin liikaa. Kesällä meuhkataan ja eletään helteistä, mutta kauan aikaa lämpötilan ei tarvitse pysytellä hellerajan tuntumassa, kun ensimmäiset alkavat jo valittaa, että on liian kuuma.

Silti suomalainen säävalitus on pelkkää piipitystä verrattuna italialaisten vastaavaan. En ole missään tavannut yhtä paljon ja yhtä pahoja sääpessimistejä kuin Italiassa ja minun tapauksessani nimenomaan Rooman seudulla.

Lähtökohtana voi perhe-ja ystäväpiirissäni lähes aina pitää sitä, että vallitseva säätila on useimpien mielestä jollakin lailla huono. Kesällä on yleensä aina aivan liian kuuma, sehän on selvä. Ei voi edes ulkona olla, vaan pitää pysytellä varjossa vesipullon vieressä, ja siltikin hiki virtaa. Mutta toisin kuin luulisi, syksyn tulo ei tuo minkäänlaista parannusta olotilaan. Sittenhän alkavat ikävät kylmät tuulet ja jatkuvat sateet, jotka tekevät ilmasta liian kylmän ja kostean. Ja taas täytyy pysytellä sisällä.

Talvella valitus vain jatkuu. Entistä kylmempää ja kosteampaa ja muutenkin kaikin puolin ikävää. Tulisi jo kevät ja kesä, niin pääsisi nauttimaan auringosta ja rantaelämästä. Kummallista kyllä, kevätkään ei tunnu kelpaavan, kun se viimein saapuu. Ilma saattaa olla välillä lämmintä, mutta silti vielä raakaa ja petollista - flunssanhan siitä vain saa, jos uskaltautuu ulkoilmaan auringosta nauttimaan. Sitäpaitsi, keväällä hyvin usein vielä sataa ja toppatakkia tarvitaan toukokuun loppuun asti.

Kauan odotettu kesä saattaa tuntua mukavalta ensimmäisena rantapäivänä tai ihan korkeintaan pari päivää, mutta sen jälkeen alkaa helteestä valitus, aivan kuten Suomessakin, tosin sillä erotuksella, että Suomen 25 asteen helle on italialaisille alkukevään parhaimpien ilmojen lämpötiloja ja kesällä yksinkertaisesti kylmä sää. Italialainen helle, kun se kerran saapuu, tarkoittaa yleensä 35-40 asteen lämpöä ja säärintamaa, joka jämähtää viikko- tai jopa kuukausikaupalla paikoilleen. Periaatteessa sellaisesta valittamisen ymmärtääkin, samoin kuin talvikuukausien jatkuvan kylmästä kosteudesta, joka jatkuu huonosti lämmitettyjä sisätiloja myöten.

Toki jossakin vaiheessa vuotta sää hellii vaativimpiakin italialaisia, ja keväiset tai myöhäissyksyn terassit täyttyvät miellyttävästä auringonpaisteesta nauttivista paikallisista - eikä pelkästään turisteista. Nämä harvemmat hetket hukkuvat kuitenkin helteistä ja talvimyrskyistä valituksen alle. Kyse lienee kuitenkin näennäisestä tyytymättömyydestä ja valittaminen viatonta huulenheittoa: pohjimmiltaan italialaiset arvostavat maansa aurinkoista ilmastoa ja lämpöä.

Mutta entäs me suomalaiset? Kun valitamme synkistä syyssäistä, likaisista loskakeleistä ja hellesäiden vähäisyydestä, taidamme olla usein ihan tosissamme. Aika moni vaihtaakin asuinmaata aurinkoisempaan ja lämpimämpään, jos vain tilaisuus osuu kohdalle. Minultakin on aika monta kertaa kysytty, miksi kummassa olemme muuttaneet Suomeen, vaikka minulla olisi mahdollisuus saada asua iki-ihanassa Italiassa.

Asuinpaikkamme valintaan on vaikuttanut monta seikkaa, mutta jotain kertoo se, että minä eikä muuten mieheniään ole koskaan ollut säävalittajatyyppiä. Sillä pääsee jo pitkälle asuinpaikkatyytyväisyydessä.

Ihan helpolla en vaihtaisi pois sitäkään ylellisyyttä, että talvella pääsee hiihtämään suoraan takapihalta. Latujen kunto voi olla välillä kaukana kilpaladuista ja alkumatkasta hiekoitus haittaa menoa, mutta sunnuntaihiihtäjän iloa ei latista mikään!





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Mistä tulit, punarinta, mitä viestiä tuot, kenen sielua kannat?

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin

Jäätelökesää ja lisäaineongelmia