Pizzaa ja palohälytyksiä

Italialaista pizzaa omasta uunista.

Ennakkoaavistukset ovat hiuksianostattavia ilmiöitä. Eilen omat hiukseni nousivat pystyyn kesken mitä arkipäiväisintä askaretta eli ruokaostoksien tekoa. Olimme kotona pitkään arponeet sitä, tehdäänkö viikko-ostokset tällä viikolla perjantaina vai lauantaina, ja viimein päätyneet perjantaihin eli eiliseen.Syy oli oikeastaan se, että mieheni innostui perjantai-illan kunniaksi valmistamaan toista ruokabravuureistaan lohkoperunoiden lisäksi eli pizzaa. Aineksia kuitenkin uupui, ja niinpä jätimme taikinan kohoamaan tiskipöydän nurkkaan ja suuntasimme Kannelmäen Prismaan.

Jotenkin minulla oli sellainen olo, että olisi parempi pysytellä rauhassa kotona eikä hötkyillä viikon päätteeksi ruuhkaiseen hypermarkettiin. Meinasin vielä lähtöhetkellä ehdottaa miehelleni, että käydään hakemassa se mozzarella lähikaupasta ja tehdään viikko-ostokset seuraavana päivänä, mutta sanomatta jäi.

Lähtöhetken epäröinti paljastui ennakkoaavistukseksi saippuahyllyjen välissä, kun suihkugeelin valinta brutaalisti keskeytyi:

äänekäs, toistuva hälytysääni alkoi kaikua kaikkialla. Ensin siihen ei tosin kiinnittänyt koko huomiota, vaan ajatukset olivat vielä osittain siinä, haluanko haistella suihkussa villiorkidean, appelsiinin vai granaattiomenan tuoksua. Pieni huolestuminen hiipi kyllä heti mieleen, varsinkin kun hälytin itsepintaisesti jatkoi ääntelyään. Vanha herra vieressäni alkoi jo vakavana katsella ympärilleen ja muutkin asiakkaat havahtua ostoslistojensa tuijottelemisesta.

Melko pian seurasi kuulutus, joka ilmoitti kiinteistön palohälyttimen soivan ja kehotti rauhallisuuteen, sillä hälytyksen syytä selvitettiin parhaillaan. Palohälytys! Sana iskeytyi pelottavana tajuntaan, ja mieleeni muistui epämiellyttävä tietoisuus siitä, että mieheni ja tyttäreni olivat jossakin aivan toisella puolella valtavaa supermarkettia.

Hälytysäänen aina vain soidessa rauhallinen kuulutusääni kohta ilmoitti, että palohälytyksen vuoksi koko kiinteistö on tyhjennettävä, ja kaikkien asiakkaiden ja työntekijöiden on välittömästi mutta rauhallisesti poistuttava lähimmästä ulko-ovesta vihreitä hätäulostiemerkkejä seuraten. Hissejä ei saa käyttää ja puhelimen käyttöä vältettävä.

Eihän siinä muu auttanut. Ostoskori jäi niille sijoilleen saippuahyllyjen väliin ja lähimmän kassan kautta ulos. Olipa ostoskärryissä karkkipussikokoelmaa, ravintoköyhää einesruokaa, luomukasviksia, voita tai margariinia, siihen kärryt kiltisti riviin jäivät. Terveellisen tai mättöruuan haalinta oli kaikilta keskeytynyt ja sellaiset asiat kuin viikonlopun menyy tai eväät perjantai-illan viettoon menettäneet merkityksensä.

En jäänyt kassoilla kuuntelemaan, kun vanhempi rouvashenkilö valitti myyjälle, että haluaisi kovasti maksaa ostoksensa kun ei tiedä, pääseekö tulipalon takia kauppaan enää uudestaan sinä päivänä. Mieheni uhmasi soittokieltoa ja soitti, että oli menossa hakemaan autoa parkkihallista, minkä jyrkästi kielsin. Saatoin jo kuvitella, kuinka he jäisivät loukkuun palavaan parkkihalliin ja vain sen takia, että en ollut kuunnellut ennakkoaavistustani ja hakenut pizzajuustoa lähikaupasta.

Olin lähellä pääovea ja poistuin pimeään pakkasiltaan ensimmäisten joukossa. Siinä palohälytyksen ujellusta ja poistumiskehotusnauhaa kuunnellessa ja ulos purkautuvaa ihmismassaa seuratessa en toivonut mitään muuta niin paljon, kuin että näkisin mieheni ja tyttäreni tulevan kaupasta ulos. Viimein he tulivatkin, kaukaa elektroniikkaosastolta asti ja siinä vaiheessa jo sankasta ihmispaljoudesta johtuvan hitaasti. Olin tiennyt, että perjantai-ilta on suomalaisten suosituin kaupassakäyniajankohta ja Kannelmäen Prisma todella suuri kauppa, mutta sellaista ihmismassaa en ollut osannut kuvitella sinne mahtuvan sisälle.

Siinä sitten odoteltiin ja ihmismäärän huomioon ottaen yllättävän hiljaisuuden vallitessa. Joku kysyi työvaatteissaan palelevilta työntekijöitä, oliko kyseessä kenties paloharjoitus - ei kuulemma ollut. Paljon muuta ei juteltu. Lopulta paikalle ajoi valot vilkkuen paloauto, josta käveli rauhallisesti sisään yksi ainoa palomies. Siinä vaiheessa saattoi jo aavistella, että ainakaan mistään kovin vakavasta ole kyse, ja pian annettiinkin jo lupa palata sisälle.

Väärä hälytys siis, ja kohta keskuskaiuttimet pahoittelivatkin aiheettomasta palohälytyksestä asiakkaille koitunutta häiriötä. Selvisimme säikähdyksellä, mutta aivan yhtä hyvin kyseessä olisi voinut olla todellinen palo. Muistus jälleen siitä, että ennakkoaavistuksia kannattaa kuunnella ja omat rakkaat pitää aina lähellä, myös hehtaarikokoisissa ruokakaupoissa.

Kymmenen minuutin ulkonaseisomista häiritsevämpi asia palohälytyksessä oli se, että niin palohälytyksen piipatus kuin välittömästi ulos määräävä tiedotenauha jäivät jostain syystä soimaan vielä pitkäksi ajaksi sen jälkeen, kun asiakkaille oli annettu lupa jatkaa ostoksiaan. Tilanne oli pikatesti ihmismielen reaktioista ristiriitaisen informaation keskellä. Kysyin peräti kahdelta myyjältä, onko hälytys varmasti ohi, mutta vakuutteluista huolimatta en pystynyt siltikään olla rauhallinen. Kahmin ostoslistan tarvikkeita omituisen kiireen ja hengästymisen vallassa, ja sydämeni ihan taatusti löi normaalia nopeammin. Asiaa ei parantanut jostakin kantautuva heikko palaneen haju, joka varmaankin oli ollut hälytyksen syy.

Ja vaikka moni asia ostoslistasta unohtui, mozzarella ei, ja mieheni pääsi jatkamaan pizzantekoa. Onneksi, sillä mieheni tekemä pizza on todella maittavaa. Se on kohtalaista korviketta roomalaisten suosikkipizzerioidemme antimille, joita aina Suomessa ollessamme kaiholla muistelemme. Ne muuten kaikki löytyvät Rooman turistikeskustan ulkopuolelta, harmi vain turistien kannalta!

Kotona tunnen itseni perinpohjin hemmotelluksi niinä iltoina, kun hän pyöräyttää margheritapizzansa, kattaa pöydän ja nykyään vielä pesee leivontapöydänkin oma-aloitteisesti taikinanjämistä.

Pizzanteon itseoppinut ammattilainen tositoimissa.

Muoto ei ehkä ole se pyörein, mutta irtoaa pöydästä ja venyy repeytymättä aivan kuten oikeissa pizzerioissa!

Alunperin mieheni alkoi opetella pizzantekoa sen takia, että huomasi suomalaisen pizzan olevan jotakin aivan muuta kuin oikea, italialainen pizza. Ei auttanut muu kuin ryhtyä valmistamaan hyvää pizzaa itse. Ensimmäiset vuodet menivät kokeillessa erilaisia netin reseptejä ja erehdyksistä oppiessa. Jouduin toimimaan koekaniinina milloin minkäkin näköisille ja makuisille pizzoille, aina kymmenen sentin raaoista pizzapohjista palaneeseen juustopäällykseen, mutta aina jaksoin häntä kannustaa eteenpäin.

Se kannatti, sillä nykyisin aivan viime aikoina tapahtuneiden parannusten ansiosta pizza muistuttaa aina vain enemmän italialaista ohut- ja rapeapohjaista pizzaa, jossa mozzarellatäyte on sopivasti sulanut ja tomaattikastike kirpakanmaukasta ja tarpeeksi suolaista. Eilisen pizzan maku oli jälleen lähempänä täydellisyyttä. Sehän tiedetään, että paras pizza on yksinkertainen margherita-pizza, joka on parhaimmassa tapauksessa kuorrutettu puhvelinmaitomozzarellalla, mozzarella di bufala. Eilen pizzassa oli tavallista mozzarellaa, ja uutuutena muutamia siivuja punasipulia tomaattikastikkeen päällä. Ne sopivat siihen täydellisesti ja antoivat pientä pikanttia lisää perusmargheritaan:

Tämän pizzan reseptiä en valitettavasti osaa antaa, sillä se on mieheni oma,  eikä hän ei itsekään tarkkaan tiedä, minkä verran aineksia tulee siihen laittaneeksi. Hiivaa kuulemma noin 7 grammaa, mutta jauhojen ja veden määrä selviää joka kerta käsituntumalla. Tärkeintä on, että taikinan antaa kohota liinan alla kunnolla, vaikka puoli päivää jos aikatauluihin sopii, mutta vähintään tunnin. Tomaattikastikkeen tärkein mauste taas on riittävä suola, lisäksi muutama valkosipulinkynsi. Pizza täytyy paistaa korkeassa lämpötilassa, 250:ssä, ja siksi tärkeää on paistaa ensin pohjaa kastikkeella kymmenisen minuuttia, ja mozzarellan kanssa vain sen verran että juusto sulaa ja saa hieman rapeutta.

Lopuksi pieni triviaalitieto: Mikä ruoka-aine italialaisten mielestä sopii kaikkein huonoiten pizzan päälle? Vastaus on ananas. Aivan, suomalaisten ja amerikkalaisten suosikkipizzanpäällys. Itse olen aina kuulunut niihin, jotka eivät voi sietää ananaksen makua pizzassa enkä oikeastaan muissakaan suolaisissa ruuissa, joten olen ilmiselvästi ajautunut elämässäni oikeaan ruokakulttuuripiiriin.