sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Kipuviikko

Terveyttä omenista.

Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Pitäisiköhän alkaa syödä enemmän omenia? Nyt nimittäin tuntuu, että lääkäriä joutuu näkemään ihan liikaa.

Meneillään on todellinen kipuviikko. Se on pitänyt sisällään todella ikäviä hetkiä ja tilanteita.

Kuten katsoa vierestä yön hämärässä, kun lapsi makaa liikkumattomana sängyssä ja valittaa päänsärkyä. Silmiä ei voi aukaista, puhua ei saata, liikahtaminen on mahdotonta, koska särky siitä pahenee. Odottaa että särkylääke alkaa vaikuttaa, ehkä jopa puolitoista tuntia. Pohtia soittaako päivystykseen vielä uudelleen vai ei. Laskea tunteja siihen, milloin voi antaa seuraavan lääkeannoksen ja jännittää, miten kovaksi kipu ehtii sitä ennen.

On vaikea kuvitella mitään rankempaa kuin seurata, kun oma lapsi kärsii ja olla kaiken lisäksi epätietoinen siitä, mikä häntä vaivaa.

Tällaista on jatkunut tyttäreni kanssa nyt jo viikon verran, yöt ja päivät. Kaikki alkoi puolitoista viikkoa sitten keskiviikkona, kun  tyttö alkoi valittaa niskakipua. Kehotin häntä voimistelemaan ja pyörittelemään olkapäitä, hieroin pieniä olkapäitä, sillä se pois menee, ajattelin.

Vaan eipä mennytkään. Sunnuntaina illalla mukaan tuli päänsärky, sitten nousi lievä kuume. Kun tavanomainen (valmiiksi jo iso, migreeniä varten määrätty) annos Panadolia ei tehonnut pääkipuun ollenkaan, tajusin ettei kyseessä olekaan tavanomainen syysflunssa.


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Kahvila kotikulmilla - oi onnea!

Kahvila-aamupalalla kotikulmilla.
Miten ihminen voikin tulla onnelliseksi pienistä, arkisista asioista. Kuten uudesta kahvilasta: minun syksyni sai raikkaan ja onnellisen alun, kun ihan kotikulmille avattiin sellainen. Koko kesän sitä odotettiinkin, Kaffekievarin avautumista Pitäjänmäentie 19:een. Kevään korvilla liikehuoneiston ikkunaan ilmestyi lappu, jossa lupailtiin uutta kahvilaa toukokuussa. Kirjoitinkin asiasta tuolloin, jännästi ennakkoaavistaen: Lue teksti täältä.

En oikein tiennyt mitä odottaa kun avasin kahvilan oven ensimmäistä kertaa. Haaveilin hyvistä kahveista, mukavasta tunnelmasta, voisarvista, ripauksesta italialaista kahvilakulttuuria, mutta kovin paljon en etukäteen uskaltanut toivoa. Varauduin siihen, että odotettavissa on joku kotikeittiön (sanan nukkavierrussa merkityksessä) tapainen sumppipaikka pullahyllyineen, hyvällä tuurilla cappuccinonkin voisi sieltä ehkä saada mutta mausta ei olisi takeita.

No, mitä minua sitten odottikaan?

perjantai 25. elokuuta 2017

Kesäkurpitsankukkakaipaus


 15.elokuuta vietettiin Italiassa Ferragostoa eli Marian taivaaseen astumisen juhlaa, jolloin kaikki ovat lomalla ja kesä on parhaimmillaan. Sellaisena päivänä tulee aina vähän surumielinen olo; tekisi mieli olla Italiassa nyt jos koskaan. Lähteä muiden mukana rannalle, syömään hyvin ensin

Kesäkurpitsankukkia, Italian herkkuja
mereneläviä lounaaksi ja illalla pimenevässä lämpimässä illassa viiden ruokalajin illallista.

Mieheni toivotteli hyvää ferragostoa lähtiessään aamulla töihin, ja vähän surku minun häntä tuli. Vähän sama kuin jos asuisimme Italiassa ja olisi juhannus.

Lähettelimme myös ystävien kanssa Buon Ferragosto -viestejä, ja kertoessani Italia-nostalgiasta eräs heistä esitti helpon ratkaisuvaihtoehdon:

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Rooman-reissu pähkinänkuoressa: Lapsiystävällisyyttä, hikinen (ja ihana) julki-imetyskokemus, tuhkarokkopelkoa ja kaikin puolin kuumaa

Albano-järvellä (Castel Gandolfo) vilvoittelemassa.
Istun koneen ääressä ja ihmettelen. Varpaani ovat kylmät, päätäni jomottaa ja kurkussa pistelee pienen pieni kaktus. Olo on kerrassaan outo. Kehoni yrittää kaikin keinoin sopeutua siihen, että sen ei tarvitse enää hikoilla lakkaamatta.  Olemme palanneet Roomasta koti-Suomeen,. Lämpötilaero on noin 25 astetta, joten ei ihmekään, että kärvistelen termisen shokin kourissa.

Roomassa vierähti kolme hikistä viikkoa. Kaikista tuhkarokkopeloista huolimatta päätin siis sittenkin pakata laukut ja viettää Italiassa rokottamattoman vauvan kanssa koko loman. Aikamoinen hässäkkä pääni sisällä välillä syntyi, harkitsin paluun aikaistamista, kyttäsin viikoittaisen tuhkarokkotilaston ilmestymistä, pelkäsin väkijoukkoja ja jokaista kuumeisen oloista tai yskivää ohikulkijaa.

Lopulta, kun olin keskustellut aiheesta apteekkarihenkilöstön, kahvilan omistajien, kauppojen myyjien, ystävien, tuttavien ja sukulasten kanssa, vakuutuin siitä, että tuhkarokkotapauksia ei meidän lähistöllämme ole. Havaitsin myös, että Italiassa ongelmaa ei nähdä ollenkaan niin suurena ja kauheana kuin ulkomailla annetaan ymmärtää:

torstai 22. kesäkuuta 2017

Kesän helpoin, nopein, maukkain ja marjaisin kakku

Mansikka, mustikka vai vadelma? Kaikki! Jos minulta kysytään. Ja karhunvatukka, hilla, karpalo ja puolukka siihen päälle.

Edellisessä blogikirjoituksessa kuvailin perheemme ruokailutapoja. Unohtui mainita, että marjoja meillä syödään paljon, ja se on hyvin suomalaista se. Italiassa tuoreita marjoja en ole nähnyt kenenkään syövän, me taas syömme lähes aina marjat tuoreina tai pakastettuina, sellaisenaan.

Itse tykkään lisätä marjoja luonnonjogurttiin, mutta lapset ovat tarkempia. Marjat pitää syödä sellaisenaan. Edes mustikkamaitoa en ole saanut heitä syömään. Toki usein syömme myös puolukka-tai karpalomannapuuroa ja toisinaan teemme marjoista piirakoita ja talvella säännöllisesti myös kiisseleitä, mutta parhaiten marjat uppoavat tuoreina.

Italiassa olemme saaneet tästä tavasta ihmettelyä osaksemme:

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kasvatusta suomalaisittain vai italialaisittain?

Lapsest lätäkössä - ei onnistuisi Italiassa!
Luin mielenkiinnolla artikkelin tositv-perheestä, joka kehui kasvattavansa lapsensa ranskalaisittain. (lue täältä ) Omassa huoneessa nukuttamista, pöytätapoja, äiti ennen kaikkea nainen ja niin edelleen. Mielenkiintoista se oli lukea, niin kuin  aina kun kuulee toisten perheiden kasvatustavoista. Voi verrata niitä omiinsa ja pohtia omia valintojaan.

Ennen kaikkea kiinnostukseni keskittyi perheen ranskalaisiin ruokailutapoihin. Painotettiin myöhäistä iltaruuan ajankohtaa, kello seitsemää. Minua hymyilytti. Meille kello seitsemän on aikainen illallisaika, ja usein ateria venähtää lähemmäs kahdeksaa. Jos lasten nukkumaanmenot eivät painaisi päälle, saattaisimme hyvinkin syödä vieläkin myöhempään.

Olen vasta jokunen vuosi sitten havahtunut siihen, että meillä tosiaan syödään myöhään. Olen ollut italialaisen kulttuurin kanssa tekemisissä niin pitkään jo ennen lasten saantia, että en edes tajunnutkaan siirtäneeni lapsilleni italialaista päivärytmiä.

Myöhään illastamisella on todella etunsa:

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Suku on pahin vai suuret tunteet?

Ilta Vekkarin rannassa. 
Perinnönjakotilaisuudet ovat ihmiselämän inhottavimpia ja raadollisimpia tilaisuuksia. Sukuriita saadaan aikaiseksi vaikka eteisen matosta ja pienemmästäkin, ja tunteet ovat monella pinnassa. Kuka sai hopealusikat ja kuka jäi ilman, kenen tunteet ja muistot ovat tärkeämpiä ja kuka kokee jääneensä varjoon.

Itse olen vieläkin aivan uuvuksissa lauantaisen keskustelutilaisuuden jäljiltä, joka koski talvella menehtyneen setäni omaisuuden kohtaloa. (kirjoitin postauksen sedästäni maaliskuussa) Tilaisuus oli henkisesti rankimpia mitä muistan kokeneeni. Siellä me istuimme kaikki perilliset (ja muutama ulkopuolinen), sedän kodissa keskellä lukemattomia lämpimiä ja haikeita muistoja.

Olin kuvitellut meneväni pelkästään alustavasti keskustelemaan lapsuuteni ja myöhemmänkin elämäni parhaimpien muistojen tapahtumapaikan eli sedän talon kohtalosta, mutta toisin kävi: