sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Toccata e fuga

Rooman-loman tähtihetkiä
Nyt kun olemme pullahtaneet takaisin Suomen kamaralle ja lumisateeseen, on ensimmäistä kertaa yli viikkoon aikaa hetken hengähtää. Viikko Roomassa kului kaikkien taiteen sääntöjen mukaan joka hetken täysillä eläen. Siitä sai kiittää sopivan lyhyttä - jota monet Italiassa kommentoivat sanoilla toccata e fuga - ja tiheästi ohjelmoitua lomaa. 

Viikossa ehdimme oikeastaan kokea lähestulkoon kaiken, mitä yleensä Rooman-lomilla koemme:

Aloitetaan säästä. Olimme onnekkaita, sillä joka päivä paistoi aurinko, ja lämpötila oli suomalaisittain helteinen, 25-26 astetta. Kerran ripotteli vettä muutaman minuutin ajan, mutta se riitti synnyttämään rakastamani märän asfaltin tuoksun. 

Iltaisin ja aamuisin hellevaatteet vaihtuivat villa- ja talvitakkeihin. Yöllä selkä osui jäätävään kiviseinään, mutta toisaalta varpaat hikoilivat, koska appi oli laittanut lasten takia lämmityksen täysille koko yöksi.  

Hikoilimme muutaman kerran myös liikenneruuhkassa, parkkipaikkaa etsiessä ja auringossa seisoneeseen, saunankuumaan autoon astuessamme. Lisäksi verenpaine nousi useampaankin kertaan erinäisien metelien takia. Heti ensimmäisenä aamuna, mentyämme edellisenä iltana myöhäisen lennon takia vuoteeseen puolenyön paikkeilla, kello kuusi katuja saapui pesemään erittäin äänekäs harjausauto lehtipuhaltimineen. 

Naapuriparvekkeen koira kimitti ohikulkijoille tasaisesti pitkin öitä, ja pientä mutta äänekästä naapuririitaakin pääsin todistamaan, madonnalle kiitos tällä kertaa sivustakatsojana, naapuruston lasten potkittua palloa taloyhtiön pihalla "väärään" aikaan eli kello kolme iltapäivällä ja erään kireähermoisen herran siitä suivaannuttua. ("Eivätkö äiti ja isä ole opettaneet, että iltapäivällä ei potkita palloa eikä pidetä meteliä?") Hyvänen aika miten hyvin hänen äänensä kantautui meidän parvekkeelle asti, ja melkein vieläkin tunsin häpeää siitä kohta kahden vuoden takaisesta omasta kamalasta naapuririidastamme. (kirjoitus siitä täällä)

Ehdimme seitsemän päivän aikana myös shoppailla, ruskettua, nauttia käsiin sulavasta jäätelöstä, vierailla monissa eri leikkipuistossa, syödä pizzaa (sekä al taglio että tonda), vierailla sukulaisten ja ystävien luona, istua terassilla katselemassa auringon laskua Rooman ylle, ostaa markkinoilta tuoreita kasviksia ja kokata niistä ruokaa.





Lisäksi kävimme totta kai joka aamu cappuccinolla ja cornetilla lähikahvilassa. Minä unohdin hetkeksi lehmänmaidonjuontilakkoni, ja myönnettävä on, kyllä se kahvi lehmänmaidolla maistui hyvälle! 





Nautimme myös valmispasta-aterioita (4 salti in padella), pizzaillallisen ystävien luona, pääsiäisaamun perinneaamiaisen ja yhden pääsiäisaterian. Kaikki kertakäyttöastioilta, totta kai, jotka pääsiäisen kunniaksi vaihtuivat keltaisiin. Jättisuklaamunia kertyi loppujen lopuksi kymmenen, joista jokainen avattiin pääsiäissunnuntain ja -maanantain aikana. Suklaa jäi lopulta lapsilta suurimmaksi osaksi syömättä, sillä onneksi heillä makeansyöntisäätely toimi kiitettävästi (meillä vanhemmilla vähän huonommin). Sisältä löytyvä lelu kiinnosti enemmän, ja viimeisten munien suklaaseen he tuskin enää koskivat. 






Ei siis mitään uutta Rooman taivaan alla. Yli puolentoista vuoden tauon jälkeen kaikki tuntui olevan lähestulkoon ennallaan, niin hyvässä kuin huonossa. Jäätelö maistui yhtä hyvälle kuin ennen, italialaiset kengät olivat yhtä kauniita kuin ennen, melukavalkadi yhtä kaoottinen kuin ennen. 

Loma teki hyvää ja virkisti. Kotiin oli mukava palata, ja pieni Italian-ikävä jäi kaivelemaan. Onneksi seuraavaan lomaan ei ole kovin pitkä aika. Tähtihetkiä pääsiäisenä olivat ehdottomasti kaikki ne auringon lämmössä vietetyt tovit, kuten aamucappuccinot kahvilassa, iltapäivän romaaninlukuhetket parvekkeella, leikkihetket leikkipuistoissa ja jäätelönsyöntihetket. 

Hetken aikaa Suomeen palatessamme ja lämpötilaeroon totutellessa mieleen hiipi tuttu ajatus: mitä ihmettä me täällä Pohjolan perukoilla huhtikuun lumisateessa ja pakkasessa elämme, kun jossakin muualla samaan aikaan paistaa aina aurinko ja on suloisen lämmintä. Eikö ihmisen paikka olisi asua mielummin siellä kuin täällä?


Sitä jäämme pohtimaan. 





tiistai 11. huhtikuuta 2017

Hyvää (ja ruokaista) pääsiäistä!

Pääsiäistä ilmassa. 
Oli aikoja, jolloin paastosin ja kevensin ihan tosissani joitakin päiviä ennen Roomaan lähtöä.  Onhan Italiassa aina edessä sellaiset syömingit, ettei paremmasta väliä.

Olen tavallisestikin kova syömään, mutta Italiassa vielä kovempi. Ei vain voi muuta, kun ruoka on siellä niin hyvää. Eiväthän ne paastoilut yleensä ole auttaneet, lähes aina palaan Suomeen parisen kiloa painavampana.

Parin kilon lihominen ei onneksi ole minulle huono asia. Ainakaan vähän nuorempana, jolloin alipaino oli suurempi uhka kuin ylipaino. Tälläkään reissulla en todellakaan aio kantaa huolta liikakaloreista, sillä ne tulevat enemmän kuin tarpeeseen.

Imetys kuluttaa paljon ja kuihduttaa ihan väkisin. Esikoisen aikana sain taistella ihan tosissani, ettei paino olisi vain jatkanut putoamistaan, vaikka söin kuin hevonen.

Joku voi pitää laihtumista ihanteellisena asiana, mutta sen olen elämän aikana oppinut, ettei liiallinen laihuus ole tavoiteltavan arvoinen juttu:

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Aurinkolomalle lähdössä, toppatakit matkassa

Pakkaan parhaillani matkalaukkuja. Kirjaimellisesti monikossa. Kun viiden hengen perhe lähtee matkalle, ei yksi laukku riitä lähimainkaan. Samoin kuin ei riitä yksi päivä pakkaamiseen. On aloitettava jo kolmea, neljää päivää ennen. Ja ajatustyö paljon aiemmin.

Onneksi tykkään pakkaamisesta. Se on osa matkan odotusta ja etukäteiskuvitelmia, millaista reissussa tulee olemaan. Toivottavasti tällä kertaa ainakin lämmintä säätä. Ei olisi ensimmäinen pääsiäinen Roomassa, jolloin sataa ja tuulee. Nyt säätiedotukset lupaavat lähes pelkkää aurinko ja +22 lämpötiloja.

Olen kuitenkin jo aikoja sitten oppinut, että kun keväällä lähtee Roomaan, on otettava sekä talvivaatteita että kesävaatteita mukaan. Aikonaan naureskelin italialaisille, jotka kulkivat huhtikuisessa auringopaisteessa toppatakki päällä, kunnes tajusin:

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Hyödyllisiä synttärilahjoja, yrttienkasvatusinnostusta ja erään opettajan latistavat sanat

Yrttejä kasvamassa.
Mistä tietää, että lapsi on kasvamassa pois varhaislapsuudesta? No, ainakin siitä, että hänen lahjatoivelistoihinsa alkaa ilmestyä lelujen rinnalle muitakin asioita.

Jouluna meidän eskarilainen toivoi vielä pelkästään leluja, mutta syntymäpäivälahjalista kuulosti jo erilaiselta: mikroskooppi, päiväkirja, legginsejä, sukkia ja yrttienkasvatusjuttuja. Oli siellä shopkinsejakin, ja olisi ollut ehkä muitakin leluja, mutta kun hetken keskustelimme siitä, miten paljon leluja joulupukki juuri vähän aikaa sitten toi, ei tyttö alkanut lainkaan väittää vastaan.

Vastaväitteisiin olin varautunut, mutta nyt ymmärrän, että ehkä tämä nyt on sitä hidasta kasvamista ohi kiihkeimmän leluvaiheen.

Toivottavasti lelut ja leikit eivät kuitenkaan vielä moneen vuoteen ole jäämässä pois tytön elämästä. Sitä toivon hartaasti. Olen jo kauan ollut lievästi ahdistunut seuratessani, miten nuorina monet lapset tuntuvat jättävän leikkimisen ja usein korvaavat sen virtuaalitodellisuudella.

Onneksi leikkiminen ei meidän tytöllä ole kuitenkaan vielä vähentynyt, ja lahjalistan erilaisuuskin saattoi loppujen lopuksi johtua myös ihan toisesta asiasta kuin lapsuuden loppumisesta:

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Hometta ja terveysongelmia

Flunssatroppeja
Pitikin mennä avaamaan suuri suuni toissapäiväisellä kyläilyllä siskon luona! Koko talven olin pitänyt lausetta sisälläni, sillä olen tavallaan aika taikauskoinen, vaikka etupäässä yritän olla olevinani muuta.

On nimittäin tuntunut ihan uskomattomalta, että lapsemme ovat selvinneet koko talven ilman ainuttakaan flunssaa tai muuta sairautta, jouluun ajoittuvaa, helposti sujunutta vesirokkoa lukuunottamatta. Kuusi pitkää ja kylmää kuukautta terveinä, vain me vanhemmat pari kertaa kurkkukivun ja lievän lämmön kourissa.

En ole uskaltanut asiaa edes ääneen sanoa, sillä olen pelännyt sen rikkovan taian. Toissapäivänä päätin vihdoin uskaltaa. Ja päästin kohtalokkaan lauseen suustani: "Meillä ei olla oltu sairaana yli puoleen vuoteen", toki oikeaoppisesti puuta koputtaen. Mutta ei auttanut:

tiistai 4. huhtikuuta 2017

(Ikä)kriisin paikkoja

Hyvää syntymäpäivää! 
Vuosi sitten minusta tuli varhaiskeski-ikäinen (kyllä, jonkun virallisen määritelmän mukaan varhaiskeski-ikä alkaa 35 ikävuodesta), tänään tuli taas yksi vuosi lisää.

Nykyään nämä syntymäpäivät tuppaavat olemaan enemmän kriisin paikkoja kuin juhlan aiheita. On hellyttävää ja vähän haikeaakin seurata lasten iloa syntymäpäivistään, kun itselle vuosien lisääntyminen alkaa olla pelkkä hyytävä muistutus siitä, että ihmiselämä on todella todella lyhyt, ja siitäkin kaksi kolmasosaa kuluu vanhenemisen pelossa.

Aivan noin synkkänä en onneksi joka hetki elämää näe, vaan enimmäkseen elän ajattelematta vanhenevaa kehoani. Mielihän ei tunnu vanhenevan ollenkaan, vaan usein erehdyn kuvittelemaan olevani yhä se nuori tyttö tai nuori nainen, jollaisena niin pitkään totuin itseni hahmottamaan.

Kunnes sitten viimeistään peilin edessä tai myöhään valvomista yrittäessäni tajuan, että ovathan ne vuodet kuluneet minullekin.

Ja näin syntymäpäivän aamuna harrastin erityisesti ensiksi mainittua. Vaikka menin vuoteeseen eilen järkevästi jo kello 21.30, ei aamupeilin näkymä ollut mitenkään mairitteleva:

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Epäterveellinen juhlaputki


Meillä on meneillään juhlaviikot. Tuskin on ristiäisistä toivuttu, kun koko viime viikonloppu (pe-ma) juhlittiin esikoisen 7-vuotispäiviä. Kummeja, sukulaisia, serkkuja, mummo, kaveriteita, naapureita tuli kylään kattaus toisensa jälkeen.

Hektisin vaihe oli sunnuntaiaamuna, jolloin pöydän ääressä istui 14 lasta kaverisynttäreillä. Jäätelökakku, kuppikakut, pitsat ja vaahtokarkit hävisivät tarjoiluastioilta hyvällä vauhdilla, mutta sokerihumalan aiheuttamalta riehunnalta vältyttiin, koska ruokailun jälkeen keskityttiin askarteluun. 

Huippuidea muuten, kiitos siskoni jolta se on peräisin, järjestää kaverisynttärit aamupäivällä. Siten ne ovat nopeasti ohi eikä koko päivä kulu siihen, kun lapsi jännittää ja malttamattomana odottaa, että milloin ne alkaa, milloin ne alkaa. 

Eikä juhlinta tähän lopu. Seuraavalla viikolla ovat omat synttärini (no, niitä emme kyllä juhli tai ainakaan minä en kata yhtäkään pöytää), kohta tulee pääsiäinen ja sen perään vappu ja poikamme 3-vuotissynttärit. Yhtä juhlaa siis. 

Se tarkoittaa yhä vain lisää kakkuja, keksejä, sipsejä, jäätelöä ja muuta sellaista, jota herkuksi kutsumme. Mutta ovatko ne muka oikeasti herkkua? Miksi ihmeessä kyllästämme itsemme noilla sokeripommeilla ja olemme luoneet kulttuurin, jossa esimerkiksi lasten synttäreiden juhliminen tarkoittaa samaa kuin sokeristen "herkkujen" syöminen?
Näitä aloin pohtia, ties monennenko kerran, kun poikani yhtäkkiä toi eteeni kirjan, jonka oli löytänyt kirjahyllystä. Kirjan aihe oli pelottava, ja omituista oli se, että poika oli tuon kirjan kirjahyllystä poiminut - hän ei ole sitä lapsityyppiä, joka vetelee kirjahyllyistä kirjoja alvariinsa alas, päin vastoin. Tavallisesti hän ei koske aikuisten kirjoihin koskaan, sillä hänellä on oma lastenkirjakaappinsa. 

Vein kirjan jo kerran paikoilleen, mutta äsken ruokaillessani huomasin sen lojuvan keittiön pöydän alla. Mitä ihmettä, onko tämä jotain vihjailua universumilta käynnissä olevien herkutteluviikkojen suhteen?